Kaksi muskettisoturia

on

Joka lusikalla aloittaa, se kapustalla lopettaa.

Näinä viikkoina, joina museo on ollut avoinna innokkaille vierailijoille, on museokävijöitä kiinnostanut työnkuvamme museotyöntekijöinä. Moni luulee, että työpäivämme ovat vain asiakaspalvelua ja kävijöiden opastusta. Työnkuvamme ulottuu kuitenkin myös museon avoinnapidon ulkopuolelle. Yli kahdentuhannen esineen kokoelmastamme valtaosa ei ollut aloittaessamme vielä rekisteröitynä digitaaliseen muotoon. Työnsarkaa on siis riittänyt myös avoinnaoloaikojen ulkopuolelle.

Kaikkia WebMusketti-palveluun kirjattavia tietoja ei tietenkään tarvitse keksiä omasta päästä. Digitoinnin apuna meillä on runsas esinekortisto. Likimain kaikki esineestä tarvittavat tiedot ovat löydettävissä sen esinekortista.  Korttien lisäksi käytössämme ovat Maaningan kotiseutumuseon sekä tänne aikanaan esineistöään siirtäneen Varpasmaan museon esinekirjat. Kirjat tarjoavat usein esinekortteja laajempia kuvailuja ja tarinoita esineiden taustoista, kuten niiden valmistajista tai entisistä omistajista. Joidenkin esineiden yhteyteen on kirjoissa liitetty pitkiäkin kuvauksia niiden käyttötarkoituksesta ja -historiasta.

IMG_38

Esimerkkinä toimikoon ylläoleva karsikkolauta. Karsikkolaudat tehtiin henkilön muistolle. Lauta on tehty J:K:lle, joka on luultavasti Korhonen. Korhosia tiedettiin asuneen talossa, josta lauta löydettiin. Karsikon teko tapahtui seuraavasti: henkilön kuoleman ja hautaamisen jälkeen palasi hautajaissaattue vielä  vainajan kotiin. Siellä pidettiin hautajaispeijaiset, joissa syötiin ja juotiin, jonka jälkeen osa miehistä lähti karsikontekoon. He menivät jonkin talon lähellä kasvavan puun luokse tai saattoivat ottaa laudan kappaleen, johon merkittiin vainajan nimikirjaimet, kuolinpäivä, -vuosi ja -kuukausi. Toisinaan merkittiin myös syntymäaika. Lautakarsikot kiinnitettiin joko aitan seinään tai petäjään. Petäjää, johon lauta kiinnitettiin sanottiin karsikkopetäjäksi. Tämän toimituksen jälkeen miehet palasivat takaisin ja otettiin karsikkoryypyt hautajaistalossa.

Joskus esineiden ulkonäkö ja nimi saattavat tuntua kovin vieraalta. Tällöin pitää tietysti jotain kautta pyrkiä sivistämään itseään esineen tiimoilta. Näissä tapauksissa hyvänä apuna toimii Toivo Vuorelan Kansanperinteen sanakirja. Kirja on museotyöntekijälle eräänlainen vanhan kansan Wikipedia, josta löytyy hyvin kattavasti kenties nyt jo unhoon painunutta perinnesanastoa. Toisinaan esineiden esinenumerot luettelointia varten ovat hyvin epäselviä ja työntekijänä on etsittävä oikeaa numeroa useiden vaihtoehtojen joukosta. Tämä aiheuttaa tietysti aina pientä lisävaivaa. Ehkä epäselvään tapaukseen ei kannata kuitenkaan liian kauaksi aikaa juuttua, vaan siirtyä eteenpäin digitoinnissa.

Esineiden digitointi tapahtuu Iskettipalveluiden ylläpitämässä WebMusketti-järjestelmässä. Alkuun digitointi oli tietysti hieman verkkaista, mutta kokemuksen myötä siitä on tullut huomattavasti sujuvampaa. Esimerkiksi asiasanojen keksiminen esineelle aiheutti alkuun hieman hankaluuksia, nyt ei enää niinkään. Kun menossa on kahdeksas tupakkaseula, saattavat asiasanat jo tulla ulkomuistista.

Tärkeä osa esineiden digitointia on niiden laadukas valokuvaaminen. Yksi esine vaatii usein useampia kuvakulmia. Kuvien tulisi tietysti kertoa katsojalle mahdollisimman paljon, jotta säästyttäisiin ylimääräisiltä sanallisilta kuvailuilta. Esineiden detaljeista otetaan tarkkoja lähikuvia. Kuvat liitetään myöhemmin digitoituihin tietoihin.

Tarkalleen ottaen työnimikkeemme on tutkimusapulainen, joten museo-oppaana toimiminen on vain pieni pintaraapaisu työnkuvastamme.

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s